Päiväni äitinä
Lapsen kuoleman jälkeen toukokuun toinen sunnuntai koittaa ristiriitaisin tuntein. Kun lapsesi on kuollut, ei äitienpäivässä ole juhlan tuntua. Koko päivän olemassaolo vain alleviivaa surua ja saa tyhjän sylin tuntumaan yhä raskaammalta.
Maailma ei ole enää koskaan samanlainen kun on pitänyt sylissään kuollutta lastaan.
Et ole enää sama ihminen.
Sinulla ei ole juuri mitään sanottavaa kenellekään.
Et halua muualle kuin pois omasta elämästäsi. Et halua tavata ketään etkä tehdä mitään. Et ole hauskaa seuraa kenellekään, vähiten itsellesi. Elät läpi ennenkokemattomien pelkojen. Rämmit niin syvässä ja pimeässä suossa, ettet tiennyt niin synkkää olevan olemassakaan kunnes se avautui eteesi.
Vankina itsesi sisällä ehdit ajatella avaruuteen asti – ja takaisin. Olet pakomatkalla. Kykenemättömänä muuhun kuin katsomaan elämän lipuvan ohitsesi, ylitsesi ja lävitsesi, saamatta siitä otetta, haluamatta siitä osaa tahi arpaa.
Tuntuu, kuin olisit vanhentunut satoja tuhansia vuosia.
Tiedät, että ihmisen vahvuus mitataan sinä päivänä kun hän on heikoimmillaan elämän edessä.
Tiedät, ettei sellaista tukea olekaan, joka lapsen kuoleman edessä pitäisi ihmisen pystyssä.
Se sivaltaa polvilleen, väistämättä. Tiedät, ettei juuri kukaan tiedä miten suhtautua, mitä tehdä tai sanoa, miten päin olla olemassa ihminen ihmiselle elämän suurimman surun edessä.
Tiedät: Se on kaikki sinussa itsessäsi. Sekä tuska joka lamaannuttaa että voima, jonka avulla voit kiivetä ulos itsestäsi.
Sanovat rohkeaksi. Ja vahvaksi. Kun olet elänyt tämän kaiken läpi ilman lääkkeitä.
Voit kertoa, ettei siinä ole mitään ihailtavaa. Jokainen päivä on ollut helvetillinen.
Äitienpäivä 2016
Tänään herään yksin kahden peiton alta. Silmäni eivät halua aueta.
Lapset onnittelevat äitejään,
äidit toisiaan.
Minä
nostan kyynelten maljan
äitiyden muistolle.
Poskillani valuvat sielun syvät vedet.
Sylissäni on tyhjää.
Miten toisenlaiseksi tämän päivän kuvittelinkaan.
En halua juhlia tänään.
Joidenkin mielestä olisi syytä juhlistaa edes sitä pientä elämää, jota sylini ikävöi.
Jotkut sanovat, että olenhan silti äiti vaikka lapseni onkin kuollut.
Joku muistuttaa että kuolema on uusi elämä, juhlan aihe sekin.
Niin. Voihan sitä niinkin ajatella.
Ei minusta kuitenkaan tässä päivässä omalla kohdallani ole mitään juhlan aihetta.
Vuosi sitten äitienpäivänä tein raskaustestin.
Ja kun nyt muistan sitä suloista pientä olentoa, pientä lintusta joka tuhisti vierelläni sairaalan sängyllä, piti sormestani kiinni… niin murenen, sorrun sisältäpäin ja vuodan kuiviin kyyneleistä.
Hajoan.
Äitienpäivä 2017
Minun maailmani suloisin pikkutyttö, minut äidiksi tehnyt ihminen, syntyi ja kuoli puolitoista vuotta sitten. Näen tuon suloisen olennon mielessäni joka päivä. En vaihtaisi pois aikaa, jona hän kasvoi sisälläni. En vaihtaisi pois noita viittä hänen lyhyen elämänsä vuorokautta jotka vietimme sairaalassa. Mutta antaisin mitä vain jos hän olisi vielä tässä maailmassa. Ja toivoisin elämänmittaisen ikävän vielä jonain päivänä sulavan iloksi koetusta elämästä.
Äitienpäivä.
En aina ymmärrä omaa äitiäni. Edelleenkään.
Minusta tuntuu yhä vahvemmin, että en sittenkään todella tunne tuota naista, joka kasvatti minut. Vanhemmat ovat aina lapsilleen mysteeri – ja toisinpäin – ja niinhän sen kuuluu ollakin.
Alan viimein ymmärtää, miten vahva äitini on ollut, omalla tavallaan, vaikkei ympäristö ehkä olekaan sitä aina nähnyt eikä ymmärtänyt. Enkä minä.
Paljosta elämässäni on kuitenkin kiittäminen äitiä ja hänen huolenpitoaan, hänen ehdotonta rakkauttaan ja hellyyttään. Minulla on lapsena aina ollut syli johon mennä. Olen saanut hellyyttä ja halauksia vaikken olisi niitä aina osannut vastaanottaa, olen saanut neuvoja joiden arvoa en ole aina ymmärtänyt kuin vasta aikuisiällä, ja olen saanut kasvaa tietäen, että äiti on aina olemassa, vaikka en varmasti ole häntä aina osannutkaan kasvaessani arvostaa hänen ansaitsemallaan tavalla. Siis, kaikesta huolimatta ja juuri siksi – malja äidilleni.
Äitienpäivä.
Ei laadullisia määreitä.
Jokainen kokekoon sen kohdallaan sellaisena millaiseksi se kenenkin elämässä on muodostunut.
Äitienpäivä 2018
Peilin ohi kävellessäni huomaan vauvavatsani eri tavalla kuin aikaisemmin. Katson vatsani sivuprofiilia peilistä. Laitan käden siihen kohtaan, missä vatsa ennen loppui ja tajuan aivan uudella tasolla, että siellä, ihoni alla, kasvaa pieni ihminen. Hän on siellä.
Äitienpäivä 2.0
Aika pyöristää surun kärjen.
Ajatus siitä, että ehjimmät meistä on tehty sirpaleista, leijuu tietoisuudessani aivan uudenlaisissa kehyksissä.
Olen saanut ihmetellä oman lapseni ihmeellistä kasvua ja kehitystä kohta vuoden ajan. Olen kuitenkin elänyt tyttönä ja naisena jo neljäkymmentä vuotta. Nuorena perheen perustaminen ja lasten saaminen ei kuulunut millään tavoin tulevaisuuden suunnitelmiini. En haaveillut sellaisesta.
Tänä päivänä katson lapseni touhuja ja sydämeni on nyrjähtää sijoiltaan.
Äidit! Nyt minäkin sen ymmärrän. Että vanhemmuus on osa ihmiseksi kasvamista.
Tiedän, että kaikki pienten lasten äidit ovat supersankareita.
11 kuukauden ikäisen tyttäreni koko olemus kiteytyy yhteen sanaan: Elämänilo.
Aamulla herätessään tämä elämänilo istuu sängyllä ja taputtaa minua olkapäähän. Yhden hampaan leveällä hymyllään, silmät sikkarallaan naurusta elämänilo on välittömästi valmiina valloittamaan maailman.
Poimin hänet syliini ja hengitän taikapölyä hänen hiuksistaan.
Elämänilo pitää äidin sopivan kiireisenä ettei ehdi liikaa murehtia menneitä.
Tänään haluan ostaa itselleni saavillisen ruusuja ja juhlia kaikkia maailman äitejä!
Heittää kärrynpyöriä kukkasateessa, hypellä päämäärättömästi keväisellä nurmikolla, tehdä kuperkeikkoja ja kiljua riemusta sillä äitienpäivä on elämän juhla!
Vaikka miltä tuntuisi niin kannattaa muistaa että aina on syytä juhlaan, sillä huomenna kaikki voi olla toisin. Arvostakaa ihmisiä, jotka ovat läsnä elämässänne. Juhlikaa elämänne merkityksellisiä hetkiä.