Olen ollut kirjoittamaisillani näitä ajatuksia jo pitkään. Mutta kun ajattelen että pitäisi kirjoittaa joulusta, ei kynäni kulje eikä ajatukseni lennä.
Katson ikkunasta joulukuista vesisadetta ajatusteni harhaillessa jouluun viisi vuotta sitten. Odotin esikoistani. Joulun alla olin viimeisilläni raskaana. Laskettu aika oli tammikuussa 2016. Olin hyvinvoiva, peloton ja luottavainen. Odotin tulevaa onnellisena.
En tiennyt, että pian perheeseemme syntyisi jouluenkeli.
Raskauden loppuvaiheessa sain raskausmyrkytyksen oireita. Vauva oli perätilassa. Ensisynnyttäjänä minulle ei lopulta annettu muita vaihtoehtoja kuin suunniteltu sektio. Sitten hän syntyi. Siihen astisen elämäni ihmeellisin olento. Ja sitten hän kuoli.
Sen jälkeen elämä onkin ollut aivan toisenlaista. Vähemmän hyvinvointia, pelottomuutta, luottavaisuutta ja onnellisuutta.
Pieni tyttäreni syntyi terveenä ja täydellisenä 21.12.2015. Minun kuntoani ja vauvan painoa tarkkailtiin sairaalassa joulun yli. Jouluaattona kuuntelin joulurauhan julistusta muutaman vuorokauden ikäinen vauva sylissäni sairaalan synnytysosastolla. Ihastelin hänen pieniä sormiaan ja jalkateriään, suloisia hihkuvia ääniään, hienoja piirteitään ja tummaa terävää katsettaan.
”Säpäkkä neiti”, ”Kaunis kuin koru”, luonnehtivat kätilöt tytärtäni hänen elämänsä ensi hetkinä ja päivinä. Nuo sanat ovat piirtyneet muistiini. Sellainen hän olikin, pieni kaunis lintunen.
Sitten tuo pieni ihmeellinen olento kuoli aivan äkkiarvaamatta synnytyssairaalassa tapaninpäivänä tasan viiden vuorokauden ikäisenä käytyään juuri lääkärintarkastuksessa ja saatuaan kotiinlähtöluvan. Vauvan kuolinsyytä ei tiedetä.
Tuli pimeys.
Alkoi noin kahden vuoden ajanjakso jonka tapahtumista minulla ei ole mitään kerrottavaa, sillä en muista tuosta ajasta selkeästi juuri mitään. Muistan vain tunteita: ahdistuksen, pelon ja turvattomuuden tunteen. Tukahduttavan palan kurkussani. Romahdin itseni sisään.
Halusin kuolla.
Itkin suihkussa, itkin sängyssä peiton alla. En kestänyt olla yksin omien ajatusteni kanssa enkä halunnut tavata ketään enkä puhua mitään. Itkin itseni turraksi itkemisestä. Mutta kyyneleet eivät loppuneet siihen. Olin täysin sulkeutunut lähes vuoden ajan. En halunnut millään tavoin ottaa osaa ulkopuolellani soljuvaan elämään. Elämäni suurin suru kätki sisäänsä myös elämäni suurimman ilon. En pystynyt päästämään siitä irti ja se söi minua elävältä.
Solut heiveröisesti sidoksissa toisiinsa, löyhästi itsessäni kiinni leijailin odottaen tuulta joka puhaltaisi minutkin irti tästä maailmasta.
Mikään tai kukaan ei voinut herättää minua painajaisestani sillä tämä painajainen oli todellisuutta. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Lapseni oli kuollut. Elämänhaluni, -iloni ja uskoni elämään olivat kuolleet hänen mukanaan. Elämä ei enää naurattanut.
Sitten tuli taas joulu.
Erilaisena kuin koskaan ennen. Koko joulun konsepti omalla kohdallani romuttui lopullisesti. Joulu muutti merkitystään. Juhlapyhiä kehystivät nyt käsi kädessä ainoan lapseni syntymä ja kuolema. En enää tiennyt mitä joululla pitäisi tehdä.
Olin joskus jouluihminen.
Askartelin lahjoja ja koristeita ja paketoin läheisilleni pieniä yllätyksiä jo hyvissä ajoin ennen joulua. Leivoin ja valmistin herkkuja joulupöytään, kuuntelin jouluista musiikkia, lähettelin joulukortteja ja kiedoin kodin joulukoristeisiin. Nyt annan joulun vain tulla ja mennä.
Sillä sen kulku sivaltaa sisintäni.
Jouluilon tilalle muutti suru.
Rauha ja hyvä mieli vaihtuivat ahdistukseen. Mieleni valtasivat nimettömät pelot. En halunnut enää juhlistaa joulua ystävien ja läheisten kanssa. Halusin yksin peiton alle silmät kiinni itkemään. Antaa ikävän valua lävitseni, turruttaa ajatukseni ja tunteeni. Olla hiljaa sanomatta sanaakaan, sillä ei ole sanoja sille, millaista on menettää lapsi. Eikä siihen puhuminen auta.
Oli hiljaisuus.
Minulla ei ollut kenellekään juuri mitään sanottavaa. Joulun lähestyessä suru jauhoi sirpaleitani yhä pienemmiksi palasiksi miettiessäni että pian olisi tyttäreni 1-vuotissyntymäpäivä ja hänen ensimmäinen joulunsa. Elin mielessäni uudelleen ja uudelleen lapseni kuolinpäivän tapahtumia. Kehon muistista kumpusivat muistot vuoden takaisista kauhuista kuin ne olisivat tapahtuneet eilispäivänä.
Ihmisen muisti on silti armollinen. Se voi koko vuoden lykätä kipeitä muistijälkiä kauas tietoisen mielen ulottumattomiin, jotta ihminen kykenee toimimaan edes jotenkuten normaalisti. Sitten on se yksi päivä, jolloin muistikuvat vyöryvät ylitsesi heti silmät avattuasi. Sinä päivänä muistat kaiken, mitä et jaksa joka päivä muistella. Tunnet tunteet, joita et välittäisi tietää olevan olemassakaan.
Vuosi on pitkä lyhyt aika.
Aika, joka kuluessaan ehtii silottaa surun terävimmän kärjen mutta säilyttää muistot kirkkaina.
Näin kirjoitin tuolloin:
”Minusta tuntuu, että kuluneena vuonna olen vanhentunut satoja tuhansia vuosia. Olen ajatellut avaruuteen asti ja takaisin. Siellä täällä vastaan on tullut rakentavia ja lohdullisia ajatuksia. Kuitenkin, tänään tiedän, että sellaista tukea ei olekaan, joka lapsen kuoleman edessä pitäisi ihmisen pystyssä. Se sivaltaa polvilleen, väistämättä. Tiedän myös, ettei juuri kukaan tiedä miten tällaiseen voisi suhtautua, mitä pitäisi tehdä tai sanoa, miten päin olla olemassa ihmiselle elämän suurimman surun edessä.
En ole iloinen, mutta olen kuitenkin onnellinen. Onnellinen siitä, että tänään taas tiedän – tiedän – että selviän kaikesta. ”
Jouluenkelini kuolemasta on kulunut jo viisi vuotta. En vieläkään toivota iloista joulua.
Joulu jatkaa muodonmuutostaan.
Samalla kun joulunaika tuo väistämättä mieleen viiden vuoden takaiset tapahtumat tuo jouluun uutta elämää jouluenkelimme pikkusisko, kaksi- ja puolivuotias pieni touhottaja, joka pursuaa elämäniloa joka solullaan.
Viime joulun valvoin hieman nuhaisen puolitoistavuotiaan pikku taaperon unta. Taaperon, joka ei hieman nuhaisena viihtynyt juuri missään muualla kuin äidin sylissä ja nukkui hieman huonosti heräillen tarkastamaan missä äiti on.
Tänä vuonna joulu kiinnostaa pientä tytärtäni jo huomattavasti enemmän kuin vuosi sitten. Lapsen kasvaessa ja pikku hiljaa kiinnostuessa kaikesta jouluun liittyvästä, huomaan itsekin jotenkin varovaisesti innostuvani joulusta uudelleen. Kun lapsi riemuitsee juuri sataneesta lumesta, hihkuen että on lumiukkokeli tai pulkkapäivä, haluan itsekin siirtää sivuun kaiken muun ja juosta hänen kanssaan ulos lumeen leikkimään. Haluan nähdä tontun jäljet lumessa ja vilauksen punaisesta hiippalakista, ripustaa valoja ja koristeita ja tuntea itsekin taas ripauksen joulun taikaa. Haluan piirtää tuhansia tonttuja ja lumiukkoja ja antautua tanssin pyörteisiin tyttäreni pyytäessä tanssimaan kanssaan radiossa soivia joululauluja keittiön lattialle.
Pitkästä aikaa haluan joulun alla askarrella ja lähettää joulutervehdyksiä. Joka päivä saan ilon pilkahduksia seuratessani lapsen maailmaa. Kun tyttäreni sai tietää että joulupukilta toivotaan joululahjoja, hän ilmoitti toiveekseen: ”Piilopaikan, kiitos! Ja värikyniä.” Tänä vuonna joulunodotus on täynnä kaksi- ja puolivuotiaan omaa tahtoa, tunteenpurkauksia ja rakkaudenosoituksia. Täyttä elämää. Siinä elämän tiimellyksessä ei äiti enää ehdi murehtia menneitä kokopäiväisesti.
Silloin tällöin vilkaisen kalenteria hieman huolestuneena. Jouluenkelini syntymäpäivä lähestyy. Suru on taas muuttanut muotoaan. Tänä jouluna mietin, miten pikkusiskolle kerrotaan kuolleesta isosiskosta. Millainen on enkelisiskon vaikutus lapseni elämään? Kun olemme joskus katselleet valokuvia isosiskosta, pikkusisko olisi halunnut ottaa kuvien pikkuvauvan syliinsä. Mietin, miten lapsi mahtaa asian ymmärtää. Ehkä luonnostaan ja luonnollisesti, kuten lapset usein asioissa jotka ovat aikuisten mielestä vaikeita. En tiedä.
Tähän mennessä elämä on vuosien kuluessa kirjaillut surun kudoksiini. Se on sama suru kuin viisi vuotta sitten. Ei se ole miksikään muuttunut. Ikävä on yhä olemassa. Ei sekään mihinkään katoa. Ainoa ero aiempaan on se, ettei lapsen kuolema tule minulle enää yllätyksenä. Tiedän sen tapahtuneen . Viiden vuoden kuluessa olen oppinut että näin on ja se on osa minun elämääni. Jouluviikon koittaessa en silti vieläkään tiedä mitä odottaa. Alkaa jälleen jo perheperinteeksi muodostunut perkeleellinen joulunaika jolloin ei koskaan voi tietää mikä muisto tunteineen ensimmäisenä aamulla jyrää yli niin ettei haluaisi tehdä mitään muuta kuin vetää peiton korviin ja nukkua ensi vuoteen.
Joulu ei kuitenkaan ole enää vain selviytymistä hetkestä seuraavaan. Kaksi- ja puolivuotiaan tyttären kanssa elämä on huonoinakin päivinä täynnä iloa ja rakkautta.
Toinen lapsi tuo elämällään elämää minunkin elämääni.
Hänen olemassaolonsa auttaa myös aiemman lapsen kuoleman hyväksymistä auttamalla siirtymään elämässä eteenpäin. Valvottuina öinä ja väsyneinä hetkinä lapsen tarvitessa minua aiempi lapsen kuoleman kokemus on muistuttanut että kaikki tämä on vielä helppoa. Kaikki elävän lapsen tarpeet ja niiden täyttäminen tuovat merkitystä vanhemmuuteen ja äitiyteen.
Väsynyttä, kiemurtelevaa, kiukuttelevaa ja protestoivaa elävää lasta on höyhenenkevyt kantaa verrattuna kuolleen lapsen ruumiiseen.
Kuolleelle lapselle ei voi antaa enää mitään. Hän on valmis tästä elämästä. Uusi lapsi ei kuitenkaan koskaan korvaa kuollutta lasta. Kuin alleviivatakseen sitä, että kyseessä on kaksi aivan eri ihmistä on jouluenkelimme pikkusisko ollut alusta alkaen aivan eri näköinen kuin isosiskonsa. Niinkuin pieni jouluenkelimme oli tumma on hänen pikkusisarensa vaalea. Joskus mietin, olisivatko nämä kaksi lasta olleet luonteeltaankin aivan erilaisia.
Ensimmäisen kerran
joulu omassa elämässäni muutti vahvasti muotoaan isäni kuoleman jälkeen. Hän oli selvästi ollut vahva yhteen kokoava voima ja perheen perinteiden vaalija jonka poismeno hajautti kokonaisuuden.
Pitkään aikuisiälle asti olin itsekin sitä mieltä että ainakin joulukuusen täytyi olla aito ja – jos mahdollista – mieluiten itse omasta metsästä haettu. Ilman kuusen tuoksua ei ollut joulua ja kuusen haku kuului lapsuuden jouluperinteisiin. Siellä lumisessa metsässä kaunista kuusta etsimässä taaperrettiin jo pienenä, usein luultavasti isän jo aiemmin valmiiksi löytämää kuusta etsimässä. Lapsuudessani jouluaattona myös saunottiin ja illan hämärtyessä käytiin viemässä haudoille kynttilöitä ja tuttaville kukkatervehdyksiä. Joulupukki vieraili lapsuudenkodissani yleensä myöhään illalla ja lahjojen parissa valvottiin niin pitkään kuin jaksettiin.
Nyt kun oman lapsensa kanssa elää aivan erilaista elämää aivan erilaisessa maailmassa kuin omassa lapsuudessaan, on välillä hämmentävää miettiä millaisia perheperinteitä haluaisi omalle lapselleen rakentaa ja säilyttää.
Mikä on tärkeää?
En pysty nimeämään enää paljoakaan asioita jotka olisivat todella tärkeitä. Kaiken merkityksettömyyttä lapsen kuoleman edessä katsottuaan lähes kaikki on turhaa. Ainoa merkityksellinen asia elämässämme on rakkaus ja suhteet lähellämme oleviin ihmisiin. Se, miten kohtelemme rakkautta elämässämme. Miten kohtelemme elämää. Emme ole elossa ollaksemme yksin. Epäsosiaalisinkin ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen elollinen olento.
Tärkeää on lopulta vain se, että olemme läsnä toisillemme tässä ja nyt sillä seuraavasta hetkestä emme koskaan tiedä.
Aika parantaa haavoja, sanotaan. Lapsen kuoleman jälkeen elämässä on kuitenkin aika ennen ja aika jälkeen lapsen kuoleman. Olet eri ihminen tämän poijun ohitettuasi. Käsiteltykin suru kulkee aina mukanasi. Lapsen kuolema ei poistu elämästäsi koskaan eikä lapsen kuolemasta selviä.
Se kasvaa osaksi elämääsi ja jonain päivänä hyväksyt sen olevan siinä, kiinni sinussa.
Usein kuulee sanottavan että ikävät tapahtumat ja niistä uudelleen jaloilleen nouseminen voivat auttaa näkemään elämän värit kirkkaampina. Ymmärtämään entistä paremmin että ainoa elämä on tässä ja nyt. Mikään ei kuitenkaan pyyhi tapahtunutta pois elämäsi lehdiltä.
Sinun lapsesi on kuollut. Ja sinä muistat sen lopun elämääsi ja joinain odottamattomina hetkinä sielun syvät vedet saattavat yhä hetkessä virrata poskillesi muistaessasi sen kaiken.
Vain elämällä meille annetun elämän täydesti ja elämänmakuisesti voimme kunnioittaa niin elämää kuin kuolemaa. Elämä on meidän eikä kukaan muu voi sitä elää meidän puolestamme. Kuolema tulee kohdallemme aikanaan ja sekin on vain osa elämää.
Tärkeintä mitä toivoisin lapseni oppivan elämästä – mitä toivoisin hänen saaneen syntymälahjana – on tietoisuus siitä että elämä kantaa. Luottamus siihen, että selviämme kaikesta. Sekä elämästä, kuolemasta että joulusta.
Hyvää joulua
– kaikesta huolimatta ja juuri siksi.
Onko sinua tai läheistäsi kohdannut lapsen kuolema?
KÄPY ry tarjoaa vertaistukea suruun lapsensa menettäneille.
KÄPY ry:n Tukipuhelin päivystää keskiviikkoisin klo 9-11 ja 12-14 numerossa 045 325 9595. Ota yhteyttä.
Voit ottaa yhteyttä myös sähköpostilla [email protected]
Kaikki lapsensa menettäneet voivat ottaa yhteyttä KÄPY ry:n tukipuhelimen kautta. Yhdistyksen nettisivujen kautta voi myös pyytää yhteydenottoa.
Keskusteluapu ja vertaistuki ei välttämättä kuulosta suurelta avulta ja asialta. Joskus oman arjen ulkopuoliset korvat ovat kuitenkin avun tarpeessa olevalle se viimeinen oljenkorsi ja elämänlanka, ainoa mahdollinen apu ihmiselle joka ei halua sanoa kenellekään yhtään mitään. Kun ihminen sulkeutuu ympäristöltään ja läheisiltään hän ei voi hyvin. Jos läheisesi ei halua puhua vaikeuksistaan ystävilleen, huolehdi että hänellä on ammattiapua tarjolla.
Jos KÄPY ry:n keskusteluryhmät eivät kokoonnu kotipaikkakunnallasi tai et halua mennä niihin voi henkilökohtaista keskusteluapua löytää myös paikkakunnan kriisikeskuksesta.
Ole rohkea ja auta läheistäsi hädän hetkellä. Kun hätä on suurin ei apua välttämättä kykene itse pyytämään.
Valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää joka päivä 24/7 suomen kielellä numerossa 09 2525 0111.
Oletko vaikeassa elämäntilanteessa tai kokenyt järkyttävän tapahtuman? Onko elämäsi juuri muuttunut ja tuntuuko se ylivoimaiselta? Valtakunnallinen kriisipuhelin tarjoaa keskusteluapua vaikeissa elämäntilanteissa.
Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti.