Meille tulee vauva!
Vai tuleeko sittenkään?
En tiedä.
Olen näkymätön äiti.
Minulla on kaksi lasta: yksi kuollut ja toinen vielä syntymätön.
Jos et tiedä, et näe sitä minusta. Elämäni suurin suru ja uuden elämän ilo ovat piilossa ihoni alla. Enkä tiedä, uskallanko vielä iloita.
Miksi?
Tiedätkö, että terveenä syntynyt lapsi voi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta kuolla äkkiarvaamatta synnytyssairaalassa?
Tiedätkö, millaista on hätä kun vauvasi on kannettu juosten pois huoneestasi synnytysosastolla eikä kukaan suostu vastaamaan kysymyksiisi hänen tilanteestaan? Tiedätkö, miten pysähtynyttä on aika kun viimein kaksi lääkäriä kävelee huoneeseen kädet selän takana, katseet huoneen nurkkia ja seiniä kiertäen. Heidän sanansa haparoivat tyhjyyttä ympärilläsi sivaltaessaan maan jalkojesi alta kertoessaan, että lapsesi on kuollut.
Tiedätkö, millaista on pidellä sylissään maailman kauneinta ruumista? Tuntea, miten lämpö hiljalleen pakenee sen suloisista jäsenistä ja kuolonkankeus jäykistää pienen pienet sormet jotka ovat iäksi kietoutuneet sydämesi ympärille?
Tiedätkö, millaista on tyhjyys, kun on laskenut kuolleen lapsensa pikkuruiseen sairaala-arkkuun ja keskellä kirkuvaa hiljaisuutta matkalla sairaalasta kotiin toivoisi vain jollain tavoin kuolevansa itsekin, jotta tuska sulaisi pois?
Tiedätkö, millaista on hiljaisuus, kun vauva ei koskaan päässytkään kotiin?
Tiedätkö, millaista on kun vauvan sijaan kotiin muuttaa masennus ja epätoivo?
Tiedätkö, millaista on itkeä valkoisia kyyneleitä? Kun kehosi ei vielä ymmärrä että lapsesi on jo kuollut ja rintasi vuotavat maitoa.
Tiedätkö, millaista on ahdistus kun yöllä herätessäsi koet pienokaisen olevan siinä vierelläsi ja silmät avatessasi heräät tajunnan räjäyttävään tyhjyyteen? Kerta toisensa jälkeen tyhjä pinnasänky silmiesi edessä muistuttaa painajaisesi olevan unen rajan tällä puolen.
Tiedätkö, millaista on kun ympärillesi ymmärretään tyhjyys? Kun surun ja kuoleman väkevä läsnäolo karkottaa ystävätkin läheltäsi. Kun et itse jaksa olla kiinnostunut yhtään mistään eikä juuri kukaan enää kysy mitä kuuluu.
Tiedätkö, millaista on hankkiutua eroon kaikesta siitä tavarasta, joka jollain tavoin muistutti olemassaolollaan raskaudesta, uuden elämän odotuksesta ja vauvan kuolemasta?
Tiedätkö, miten revityksi, rikotuksi ja pahoinpidellyksi itsensä voi tuntea joka kerta käydessään suihkussa, veden valuessa vatsallasi vielä tunnottoman sektiohaavan yli?
Tiedätkö, millaista on kyynelten sumussa kirjoittaa elämänsä vaikein allekirjoitus ja vastaanottaa lapsensa tuhkat krematoriossa? Tiedätkö, miten tyhjä on syli kun laskee kuolleen vauvansa tuhkat meren aaltoihin?
Tiedätkö, että me selviämme kaikesta?
– En minäkään tiennyt, ennen kuin elämä vei minut läpi kaiken edellä mainitun.
Olen kuolleen lapsen äiti.
Minulla ei ole mitään valmiina tulevalle vauvalle.
Epäilen. Mietin. Ihanko oikeasti niitä kaikkia vauvan tavaroita tällä kertaa todella tarvitaan?
Minulla ei ole minkäänlaista todellista kokemusta oikeasta vauva-arjesta.
En tiedä, millaista on tulla kotiin vauvan kanssa.
En tiedä, millaista on iloita lapsen syntymästä ystävien ja sukulaisten kanssa.
En tiedä, millaista on vastasyntyneen äitinä käydä vauvanvaateostoksilla tai hankkia sopivat imetysliivit.
En tiedä, millaista on kokea olevansa turvassa ja hyvissä käsissä synnytyssairaalassa.
En enää tiedä, millaista on voida luottavaisin mielin uskoa kätilöiden ja lääkäreiden sanoja siitä, että lapsi on terve ja kaikki on hyvin.
Tiedän vain, ettei elämä ole meidän käsissämme
– eikä heidänkään.
En muista enää, millaista on puhtaasti iloita raskaudesta ja uuden elämän kasvamisesta sisälläni. Tiedän, millaista on siitä huolimatta kerätä rohkeutensa uuden elämän edessä ja yrittää valmistautua luottavaisesti tulevaisuuteen ja vauvan syntymään.
Uskaltaa toivoa, että tällä kertaa kaikki olisi toisin.
Kirjoitettu talvella 2018
Sillä tarinoita puun ja kuoren välistä on jaettava, jotta voimme auttaa toisiamme kasvamaan ja ymmärtämään että jokaisella meistä on omat katastrofimme elämässä. Ja jotta oppisimme että ne ovat elämämme kasvupisteitä, eivät päätepisteitä. Valinta on meidän.